Rooman varhaisista keisareista Nero yksin kilpaili Caligulan kanssa hänen maineessaan silkasta hillittömästä paheellisuudesta. Vain 16 kun Pretoriaanikaarti julisti hänet keisariksi vuonna 54 keisari Claudiuksen seuraajana, hänen väitettiin syntyneen jalat edellä, mitä pidettiin pahaenteisenä. Hän vaikuttaa kuitenkin saaneen lupaavan alun opettajanaan toimineen stoalaisen filosofin Lucius Annaeus Senecan ja pretoriaanikaartin päällikön Sextus Afranius Burruksen johdolla. Hän oli vakavasti kiinnostunut taiteista, kirjoitti runoja ja soitti lyyraa sekä esitteli lauluääneään lavaesiintymisissä. Hänen olisi pitänyt olla viihdyttäjä eikä keisari, missä roolissa hänestä tuli irstas ja murhanhimoinen suuruudenhullu. Seneca, joka pakotettiin tekemään itsemurha vuonna 65, olisi yksi hänen monista uhreistaan.
Rooman asukkaat vuonna 64 asuivat enimmäkseen puutaloissa ja hökkeleissä, jotka olivat helppo saalis tulelle. Varhaisin säilynyt yksityiskohtainen kertomus siitä, mikä puhkesi täydenkuun alla tuona heinäkuisena yönä, on peräisin roomalaiselta historioitsija Tacitukselta, joka oli tuolloin vasta pieni poika. Hän kertoo, että se alkoi Circus Maximuksen eli vaunukilpailustadionin kaupoista. Tuulen lietsomana se muuttui nopeasti helvetiksi, joka raivosi kapeilla kaduilla ja ahtailla kujilla ihmisten kauhistuneisiin huutoihin. Lapset ja vanhukset olivat yhtä avuttomia, ja sekavat kansalaiset juoksivat sinne ja tänne yrittäessään paeta, kun taas jotkut kuolivat yrittäessään urheasti pelastaa toisia. Palontorjuntaa vaikeuttivat miesjengit, joista osa heitteli palavia soihtuja liekkien lietsomiseksi, eikä ollut selvää, olivatko he ryöstelijöitä vai toimivatko he omien sanojensa mukaan käskyjen mukaan. Viiden päivän kuluttua Esquiline-kukkulan juurella sijaitsevan suuren tilan kaikkien rakennusten purkaminen näytti lopettaneen palon, mutta se syttyi jälleen yhtä raivokkaasti kuin ennenkin ja levisi yhä laajemmalle. Kun se lopulta sammui, suurin osa kaupungista oli joko täysin tuhoutunut tai pahasti vaurioitunut.
Tacitus kertoo, että Nero oli Antiumin luona rannikolla, kun tulipalo alkoi. Hän palasi Roomaan organisoimaan avustustoimintaa. Kotinsa menettäneet ihmiset saivat leiriytyä julkisiin rakennuksiin, avoimiin tiloihin ja puutarhoihin. Ostiasta ja muista naapurikaupungeista tuotiin elintarvikkeita ja maissin hintaa alennettiin. Samaan aikaan kuitenkin levisi sana, että tulen riehuessa keisari oli nähty esiintymässä yksityiskodin lavalla laulamassa Troijan kukistumisesta ja tuhosta. Ihmiset alkoivat uskoa, että Nero oli sytyttänyt palon tahallaan, jotta hän voisi sitten rakentaa Rooman loisteliaaksi uudeksi kaupungiksi ja nimetä sen itsensä mukaan.
Tacitus ei ottanut kantaa siihen, oliko onnettomuus tapahtunut vahingossa vai oliko keisari petollisesti keksinyt sen. Hänen mukaansa ”tekijät ovat antaneet molemmat kertomukset”. Nero käytti tilaisuutta hyväkseen rakentaakseen itselleen uuden palatsin, jota hän kutsui kultaiseksi taloksi, ja myöhemmät historioitsijat kuten Suetonius ja Dio Cassius eivät epäilleet, että Nero oli ollut vastuussa tulipalosta ja hänen oli nähty laulavan riemuiten sen palaessa. Dio Cassiuksen mukaan keisari oli lähettänyt paikalle miehiä, jotka teeskentelivät olevansa humalassa sytyttääkseen tulen.
Tacituksen mukaan Neroa häiritsi sen verran laajalle levinnyt uskomus, että palo oli sytytetty hänen käskystään, että hän valitsi syntipukeiksi syylliset kristityt. He uskoivat siihen, mitä Tacitus kutsui ’mitä ilkikurisimmaksi taikauskoksi’, joka oli levinnyt Roomaan, ”jossa kaikki kamala ja häpeällinen maailman joka kolkasta löytää keskipisteensä ja tulee suosituksi”. Kristityt otettiin kiinni ja kidutettiin tunnustamaan, sitten koirat repivät heidät kappaleiksi, ristiinnaulittiin tai poltettiin elävältä ja käytettiin ihmisten soihtuina yöllä. Toiselta vuosisadalta peräisin oleva kristillinen teksti julisti Neron olevan Antikristus.
nykyhistorioitsijat epäilevät yleisesti, että Nero käski kätyreitään sytyttämään tulen. Hänellä oli vain vähän aikaa jäljellä. Yhä tiheämmät lavaesiintymiset, joihin hän turvautui suosion saamiseksi, alkoivat tuntua yhä väheksyvämmiltä. Uhkaava salaliittoja muodostettu keisaria vastaan Roomassa, armeija oli menettämässä luottamusta häneen ja oli kansannousuja Espanjassa, Galliassa ja itäisissä maakunnissa. Vuonna 68, kun jopa Pretoriaanikaarti hylkäsi hänet, hän pakeni huvilalle Rooman ulkopuolelle, jossa hän 30-vuotiaana teki itsemurhan. Hänen kerrotaan kaivaneen itselleen haudan ja käskeneen sihteeriään auttamaan häntä puukottamaan itseään tikarilla kaulaan. Kaiken tämän aikana hän huusi Qualis artifex pereo – ” mikä taiteilija kuolee minussa!’