orkesterin piccolo
1700-luvun ensimmäisellä kolmanneksella osat ”flauto piccolo” ja ”flautino” alkoivat näkyä partituureissa, vaikka nykyään ei voida varmuudella sanoa, oliko ne tarkoitettu pikkololle yhdellä koskettimella vai korkealle nokkahuilulle tai flageoletille. Tämä pätee muun muassa Georg Friedrich Händelin oopperoihin ”Rinaldo” (1711) ja ”Vesimusiikki” (1715) sekä Antonio Vivaldin kolmeen Concerti per flautinoon. Nykyään näitä osia soittaa piccolo.
Ludwig van Beethoven oli ensimmäisiä säveltäjiä, joka käytti Piccoloa teoksissaan jäljitelläkseen luonnon ääniä, esimerkiksi myrskytuulen vihellystä kuudennen sinfoniansa (”Pastoraalisinfonia”, 1808) neljännessä osassa. Giuseppe Verdi käytti teoksessaan” Rigoletto ” (1851) ensimmäisen kerran pikkoloa salaman symbolina. Lisäksi pikkoloa käytettiin erikoistehosteissa, Wolfgang Amadeus Mozartin teoksessa” Taikahuilu ” (1791) esimerkiksi humoristiseen eunukkien kuvaukseen. Monissa teoksissa Piccolon lävistävää ja kimeää fortissimoa käytetään kauhun voimistamiseen pelottavissa kohtauksissa.
romantiikan ajan säveltäjät, erityisesti Richard Strauss ja Gustav Mahler, yhdistivät Piccolon kokonaan orkesterin puupuhallinsektioon. Sen jälkeen sitä on käytetty laajasti lisäämään väriä ja varjostusta orkesterin soundiin ja satunnaisesti jopa soolosoittimena.