ajatusta siitä, että afroamerikkalaisten massavangitseminen on itse asiassa moderni orjuuden muoto, on tutkittu useissa voimakkaissa dokumenteissa, aina Sam Pollardin vuoden 2012 Slavery by Another Name-elokuvasta (Douglas A Blackmon ’ s book) Ava DuVernayn Oscar-ehdokkuuteen 13. (2016). Mutta siinä missä muut ovat keskittyneet tilastoihin, historiaan ja politiikkaan, ohjaaja Garrett Bradley menee toiseen suuntaan elokuvassaan Time, loihtimalla lähes ekspressionistisen kertomuksen vankilan repimän perheen kokemuksista, tarkastelemalla sitä veroa, jonka vankila-aika vaatii vankilan muurien ulkopuolella asuvilta.
huolimatta otsikot tuolloin, oli vähän Bonnie ja Clyde glamouria pankkiryöstö, joka toi Fox Rich (alias Sibil Fox Richardson) ja hänen miehensä, Robert, vankilaan 90-luvun lopulla. Molemmat ottivat vastuun rikoksesta, mikä oli epätavallinen reaktio yrityksen kaatumiseen, johon he olivat kiinnittäneet kaiken toivonsa. Mutta vaikka Fox teki sopimuksen ja istui kolme ja puoli vuotta, Robert lankesi kamalaan lakineuvontaan ja päätyi tuomituksi 60 vuodeksi ilman ehdonalaista.
tällaiset oikeudelliset yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole tämän rikkaan perheen poikkeuksellisen intiimin muotokuvan keskipisteessä. Bradley, joka voitti Sundancen dokumenttikategoriassa ohjauksen palkinnon, liikkuu edestakaisin kahden vuosikymmenen erossa, hyödyntäen laajaa arkistoa kotielokuvia, jotka Fox loi näyttääkseen Robertille elämän, joka häneltä puuttui sisältä, ja joka odotti häntä, kun hän vapautui, mitä hän ei koskaan epäillyt tapahtuvan.
näillä videoilla, jotka toimittaja Gabriel Rhodes on kauniisti yhdistänyt tuoreempaan kuvamateriaaliin (kaikki on käännetty oudon mustavalkoiseksi), näemme nuorten kaksosten Freedomin ja Justuksen kasvavan pojista miehiksi heidän äitinsä innoittamana, joka jotenkin jonglöörasi kasvattamalla kuusi poikaa tullen bisnesnaiseksi, aktivistiksi ja voimakkaaksi vankilauudistuksen puolestapuhujaksi.
selittäviä otsikkokortteja tai ruudulla näkyvää tekstiä välttelevä Bradley luo sävelrunon, joka taipuu ja virtaa hypnoottisen lyyriseen tyyliin ja sekoittaa näppärästi kuvia eri aikakausilta luodakseen jotain yhtenäistä ja mukaansatempaavaa. Tämän aikaa siirtävän Montaasin kautta, meitä rohkaistaan jakamaan sen lannistumattoman naisen kokemuksia, jonka Bradley tapasi tehdessään yksin 2017 New York Timesin op-Docs-jaksoa, tyylillisesti samanlaista lyhytelokuvaa, jota hän pitää tämän ominaisuuden ”sisarena”. ”Tämä järjestelmä hajottaa sinut”, Fox sanoo Alone-lehdessä. ”Se on orjuuden tavoin suunniteltu repimään teidät kappaleiksi.”Kuitenkin ajan mittaan se on lähes yli-inhimillinen yhteenkuuluvuuden tunne, joka kajahtaa läpi, kieltäytyminen kumartamasta, tulla murretuksi tai voitetuksi.
kaikesta kiireisestä verisimiliteetistään huolimatta on hetkiä, jolloin Bradleyn dokumentti tuntuu olevan lähempänä draamaa, eikä vähiten huomattavan takapenkkiläisen läheisyyden kohtauksessa, jonka on herkästi hidastettuna kuvannut Nisa East, yksi kolmesta hyvitetystä elokuvaohjaajasta. On jopa itserefleksinen jakso, jossa Fox nauhoittaa autokauppansa promoa, joka kiusoittelee suorituskyvyn ja persoonallisuuden rajoilla. Tällainen leikkisyys ei kuitenkaan koskaan peitä Bradleyn näyn totuutta tai sitä rehellisyyttä, jolla Rich suhtautuu omiin olosuhteisiinsa.
huomion arvoista on myös Kate Mollesonin vuonna 2017 BBC Radio 4 doc The Honky Tonk Nun aiheena olleen emahoy Tsegué-Maryam Guèbroun erinomainen pianomusiikin käyttö, joka väreilee sinisellä vaivattomuudella läpi elokuvan yhdistäen samaa sielukkuuden ja hengellisyyden ilmaa, joka on Bradleyn elokuvan ytimessä.
-
Time is in selected cinemas now and on Amazon Prime
{{topLeft}}
{{bottomLeft}}
{{topRight}}
{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{/paragraph}} {{highlightedText}}
{{#choiceCards}}
{{/choiceCards}}
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostilla
- Jaa LinkedInissä
- jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä