THEME ANALYSIS
nationalismi sekä positiivisuudessaan että negatiivisuudessaan on yksi helakanpunaisen Pimpernelin teemoista. Myönteisenä puolena näemme sen, mitä Britannia pitää parhaimpina ominaisuuksinaan—vapauden ja toisten hyvälle omistautumisen syyn—ilmentyvän punaisen neilikan rohkeissa urotöissä. Kielteistä on kuitenkin se, että Ranskaa kohtaan osoitetaan paljon sovinismia. Esimerkiksi III luvussa yksikään englantilaisista hahmoista ei unohda vierailijoitaan ranskaksi, kaikkein vähiten Harry Waite, joka vastustaa varakreivin hiljaista ihailua Sallya kohtaan ilmeisen kirosanoin: ”olisi mahdotonta tässä vaiheessa”, kertojamme kertoo hienovaraisesti, ”tallentaa tarkka huudahdus, joka karkasi Herra Harry Waite’ s puristi hampaat ” (s.30). Jopa Lordi Antonius, joka kuvataan Myötämielisenä parittajan ohjelmaa kohtaan, kehottaa Varakreivikuntaa—Toki kiusallisesti, mutta kuitenkin kehotuksena—olemaan ”tuomatta irstaita vieraita tapoja tähän moraalisimpaan maahan” (s. 30). Näin lavein, karikatyyrein vedoin maalatut kansalliset identiteetit harvoin edistävät suuresti keskinäistä luottamusta ja ymmärrystä.
todellisen minän ”peittäminen” muodostaa kirjan toisen keskeisen teeman. Vaikka ilmeisintä on tietysti titulaarihahmon kaksoisidentiteetti, se nousee pintaan myös muilla tavoin. Esimerkiksi luvussa XI kehitellään kiehtovaa teemaa Julkinen julkisivu vastaan tosi todellisuus. Pane merkille, miten ylenpalttisesti Orczy kuvaa palloa, ja ripottelee kuvauksessaan asetelmasta sellaisia adjektiiveja kuin” hieno”,” eksoottinen”,” taidokas ”ja” ylenpalttinen”. (s.90) Se myös palauttaa Margueriten ja kreivitär de Tournayn välisen kilpailun: heidän tanssiaisissa käymänsä siviilikeskustelun alla Marguerite ”ei voinut olla iloitsematta” nähdessään kreivittären saavan Walesin prinssiltä lempeän nuhteen siitä, kuka on Englannin ystävä ja kuka ei (s. 93). Samoin useat Margueriten ja Sir Percyn ongelmallista suhdetta käsittelevät kohdat menevät naamioiden temaattiseen kysymykseen. Luvussa XVII Marguerite kertoo Sir Percyn foppimaisen ulkokuoren olevan naamio, joka kätkee sisäänsä ”todellisen miehen, vahvan, intohimoisen, tahallisen… miehen, jota hän oli rakastanut” (s. 133). Sikäli kuin hänen ajatuksensa vievät häntä, hän on oikeassa; kertojan ilmestys Sir Percyn sisäisestä tunnemaisemasta edellisessä luvussa osoitti meille, että todellakin, hänen epäasianmukainen käytöksensä on (osittain) ”naamio, jota käytetään kätkemään katkera haava, joka oli annettu hänen uskolleen ja hänen rakkaudelleen” (s. 138). Se, mitä Marguerite ei ole kuitenkaan vielä varmistanut (mutta jonka suurin osa tekstin ensikertalaisista lienee jo ainakin arvannut), on se, että tämä ”naamio” torjuu myös kaikki epäilykset siitä, että Sir Percy on tulipunainen Pimpernel.
kohtalon rooli on myös temaattinen. Vahvimpina hetkinään (eli ennen matkaansa Calais ’ hin) Marguerite näyttäytyy miehensä tavoin hahmona, joka ei pelkää muokata omaa kohtaloaan, omaa kohtaloaan.