the sound of a yksinäinen torvensoittaja playing the Last Post on noussut yhdeksi maailman omaleimaisimmista äänistä. Aavemainen ja mieleenpainuva, se on olemassa kaikkien tavallisten kansakunnan, uskonnon, rodun ja luokan rajojen tuolla puolen, ladattu kaatuneiden sukupolvien muistolla, kirjoittaa Bill McStay.
kun Lontoon kuuluisa kello Big Ben paukutti 11.marraskuuta 1918 tunnin kello 11 merkiksi siitä, että suuri sota oli virallisesti päättynyt, maailma huokaisi helpotuksesta. Sillä ”tämä sota sotien lopettamiseksi” oli aiheuttanut valtavia ihmishenkien menetyksiä ja hävitystä ympäri Eurooppaa sen neljän vuoden aikana.
kun Englannin kuningas Yrjö viides myöhemmin ehdotti, että kaikkien konfliktissa kuolleiden muistoksi pidettäisiin Julkinen muistotilaisuus, johon sisältyisi kahden minuutin hiljaisuus, joka pidettäisiin vuosittain samaan aikaan ja samaan aikaan, marraskuusta 1919 alkaen, siihen suhtauduttiin nopeasti myönteisesti.
kauan ennen yhtätoista tuona päivänä alkoi kerääntyä valtavia ihmisjoukkoja Lontoon Cenotaphin muistomerkille ja muistomerkeille ympäri maata. Lontoon lyhyt hiljaisuus päättyi sotilastorvensoittoon – viimeiseen viestiin-Arthur Lane-nimisen torvensoittajan aiemmin säveltämään sävelmään.
yksinkertainen seremonia, jonka piinaavat torven kannat tekivät monille liikuttavaksi, kehittyi ajan mittaan monissa maissa muodolliseksi tervehdykseksi niille, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Sen suosiota auttoi se, että se yhtyi ihmisten mielissä Pyhän Paavalin ensimmäiseen Korinttolaiskirjeeseen ja sen repliikit ”sillä trumpetti soi ja kuolleet herätetään turmeltumattomina.”
viimeistä viestiä, joka oli itse asiassa Britannian armeijan sotilasleireillä antama merkki päivän toiminnan päättymisestä, seurasi joka aamu torvi call Reveille (epävirallisesti ”the wake up call”).
vähitellen koko 1800-luvun ajan Viimeinen viesti yleistyi sotilashautajaisissa rukousten jälkeen. Samanlaista kehitystä oli muissakin maissa, joissa tervehdyksellä oli eri nimet. Niinpä Saksassa se tunnettiin nimellä ”Ich hatte einen Kameraden”, kun taas Amerikassa, jossa tervehdystä kutsutaan TAPEIKSI, sitä soitettiin ensimmäisen kerran molempien armeijoiden voimin vuosien 1860-5 sisällissodassa.
Yhdysvalloissa vuonna 1891 säädetty laki edellyttää, että jokaisen sotapalvelukseen osallistuneen veteraanin hautajaisissa on soitettava hanoja. Tänäkin päivänä se kaikuu päivittäin auringonlaskun aikaan Arlingtonin kansallisella sotilashautausmaalla Washingtonissa.
Jatka lukemista tämän viikon Irlannin omassa