ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan armeijan entiset vanhemmat upseerit alkoivat kasvattaa Freikorps-nimisiä yksityisarmeijoita. Niillä puolustettiin Saksan rajoja puna-armeijan mahdolliselta hyökkäykseltä. Armeijan poliittisen osaston kapteeni Kurt von Schleicher varusti ja maksoi salaa Freikorpit. Kuten Louis L. Snyder on huomauttanut: ”kapteeni Kurt von Schleicher organisoi entisistä upseereista, kotiutetuista sotilaista, sotilasseikkailijoista, kiihkomielisistä nationalisteista ja työttömistä nuorista koostuvan kokoonpanon. Poliittisessa filosofiassa oikeistolaiset freikorpsit syyttivät sosiaalidemokraatteja ja juutalaisia Saksan ahdingosta ja vaativat isänmaan pettureiden poistamista.”
7. marraskuuta 1918 Kurt Eisner piti puheen, jossa hän julisti Baijerin sosialistiseksi tasavallaksi. Eisner teki selväksi, että tämä vallankumous oli erilainen kuin Bolševikkivallankumous Venäjällä ja ilmoitti, että uusi hallitus suojelee kaikkea yksityisomaisuutta. Eisner selitti ohjelmansa perustuvan demokratiaan, pasifismiin ja antimilitarismiin. Baijerin kuningas Ludwig III päätti luopua kruunusta ja Baijeri julistettiin tasavallaksi.
Eisnerillä oli Gustav Kruppin omistaman Münchenin ammustehtaan 6 000 työntekijän tuki. Monet heistä olivat tulleet Pohjois-Saksasta ja olivat paljon radikaalimpia kuin Baijerin asukkaat. Kaupunki oli myös välietappi Länsirintamalta vetäytyville joukoille. Arvioiden mukaan myös suurin osa 50 000 sotilaasta tuki Eisnerin vallankumousta. Muita merkittäviä henkilöitä kapinassa olivat anarkokommunistinen runoilija Erich Mühsam ja vasemmistolainen näytelmäkirjailija Ernst Toller.
9. marraskuuta 1918 keisari Wilhelm II luopui kruunusta ja valtakunnankansleri Max von Baden luovutti vallan Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen johtajalle Friedrich Ebertille. Yleisötilaisuudessa yksi Ebertin uskollisimmista kannattajista, Philipp Scheidemann, päätti puheensa sanoihin: ”Kauan eläköön Saksan tasavalta!”Hänen kimppuunsa hyökkäsi heti Ebert, joka oli yhä vahvasti monarkiaan uskova ja halusi Wilhelmin tilalle yhden hänen pojanpojistaan.
tammikuun alussa 1919 Saksan Uusi liittokansleri Friedrich Ebert määräsi Berliinin poliisiosaston päällikön Emil eichhornin erotettavaksi. Kuten Rosa Levine huomautti: ”itsenäisen sosialistipuolueen jäsen ja elokuun lopun Bebelin läheinen ystävä, hän nautti suurta suosiota kaikenlaisten vallankumouksellisten työläisten keskuudessa henkilökohtaisesta rehellisyydestään ja aidosta omistautumisestaan työväenluokalle. Hänen asemaansa pidettiin suojana vastavallankumouksellista salaliittoa vastaan ja se oli piikki taantumuksellisten voimien lihassa.”
Chris Harman, teoksen ”kadonnut vallankumous” (1982) kirjoittaja, on väittänyt: ”Berliinin työläiset tervehtivät uutista eichhornin irtisanomisesta valtavalla vihan aallolla. He kokivat, että hänet erotettiin, koska hän asettui heidän puolelleen oikeistolaisten upseerien ja työnantajien hyökkäyksiä vastaan. Eichhorn vastasi kieltäytymällä poistumasta poliisin päämajasta. Hän väitti, että Berliinin työväenluokka oli nimittänyt hänet, ja vain nämä saattoivat erottaa hänet. Hän hyväksyisi Berliinin työläisten ja sotilaiden neuvostojen toimeenpanevan elimen päätöksen, mutta ei muuta.”
itsenäisen sosialistipuolueen ja Saksan kommunistisen puolueen jäsenet vaativat yhdessä mielenosoitusta. Heihin liittyi sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä, jotka olivat pöyristyneitä hallituksensa päätöksestä erottaa luotettu sosialisti. Eichhorn pysyi asemapaikassaan rakennuksessa majoittuneiden aseellisten työläisten suojeluksessa. Levitettiin lehtistä, jossa selitettiin, mistä oli kyse: ”Ebert-Scheidemannin hallitus ei aio ainoastaan hankkiutua eroon Berliinin vallankumouksellisten työläisten viimeisestä edustajasta, vaan perustaa pakkohallinnon vallankumouksellisia työläisiä vastaan. Berliinin poliisipäällikköön kohdistuva isku vaikuttaa koko Saksan proletariaattiin ja vallankumoukseen.”
Friedrich Ebert kehotti Saksan armeijaa ja Freikorpeja lopettamaan kapinan. 13. tammikuuta 1919 kapina oli kukistettu ja suurin osa sen johtajista pidätettiin. Mukana olivat Rosa Luxemburg, Karl Liebknecht ja Wilhelm Pieck 16. Luxemburg ja Liebknecht murhattiin heidän ollessaan poliisin huostassa. Toimittaja Morgan Philips Price väitti, että Freikorps murhasi heidät.
Paul Frölich, kirjailija Rosa Luxemburg: Her Life and Work (1940) on selittänyt, mitä tapahtui: ”vähän aikaa sen jälkeen, kun Liebknecht oli viety pois, Rosa Luxemburgin johdatti ulos hotellista luutnantti Vogel. Häntä oven edessä odotti Runge, joka oli saanut käskyn Yliluutnanteilta Vogelilta ja Pflugk-Hartungilta lyödä hänet maahan. Kahdella kiväärinperän iskulla hän murskasi naisen kallon. Hänen lähes eloton ruumiinsa heitettiin odottavaan autoon, ja useita poliiseja hyppäsi sisään. Yksi heistä löi Rosaa revolveripyllyllä päähän, ja yliluutnantti Vogel viimeisteli tämän laukauksella päähän. Tämän jälkeen ruumis ajettiin Tiergarteniin ja Vogelin käskystä heitettiin Liechtensteinin sillalta Landwehrin kanavaan, jossa se huuhtoutui vasta 31.toukokuuta 1919.”
Saksan presidentti Friedrich Ebert päätti murskata Baijerin sosialistisen tasavallan maaliskuussa 1919. Hän lähetti 30 000 Freikorpia kenraali Burghard von uunin johdolla valtaamaan Münchenin. Starnbergissa, noin 30 km lounaaseen kaupungista, he murhasivat 20 aseetonta lääkintämiestä. Baijerin neuvostotasavalta antoi seuraavan lausunnon: ”valkoiset Kaartit eivät ole vielä voittaneet ja kasaavat jo hirmutekoja hirmutekojen päälle. He kiduttavat ja teloittavat vankeja. He tappavat haavoittuneet. Älä tee pyövelin tehtävää helpoksi. Myykää elämänne kalliisti.”
Freikorps saapui Müncheniin 1. toukokuuta 1919. Seuraavien kahden päivän aikana Freikorpit löivät punakaartilaiset helposti. Gustav Landauer oli yksi johtajista, joka vangittiin ensimmäisen taistelupäivän aikana. Rudolf Rocker selitti, mitä seuraavaksi tapahtui: ”läheiset ystävät olivat kehottaneet häntä pakenemaan muutamaa päivää aiemmin. Silloin se olisi ollut vielä melko helppoa. Landauer päätti kuitenkin jäädä. Yhdessä muiden vankien kanssa hänet lastattiin kuorma-autoon ja vietiin Starnbergin vankilaan. Sieltä hänet ja muutamat muut ajettiin päivää myöhemmin Stadelheimiin. Matkalla häntä kohtelivat hirvittävällä tavalla epäinhimillistetyt sotilaspanssarit esimiestensä käskystä. Yksi heistä, Freiherr von Gagern, löi landaueria piiskakahvalla päähän. Tämä oli merkki puolustuskyvyttömän uhrin tappamisesta…. Hänet kirjaimellisesti potkittiin kuoliaaksi. Kun hän vielä osoitti elonmerkkejä, yksi tunteettomista kiduttajista ampui luodin hänen päähänsä. Tämä oli Gustav Landauerin – yhden Saksan suurimmista hengistä ja hienoimmista miehistä-karmea loppu.”On arvioitu, että kenraali Franz Epp miehineen tappoi seuraavien viikkojen aikana yli 600 kommunistia ja sosialistia.
maaliskuussa 1920 saksalaiset joutuivat Versailles ’ n rauhansopimuksen ehtojen mukaan erottamaan 50 000-60 000 miestä asevoimista. Lakkautettavien yksiköiden joukossa oli laivastoprikaati, jota komensi Freikorpsin yksikön johtaja kapteeni Herman Ehrhardt. Prikaati oli osallistunut Baijerin sosialistisen tasavallan murskaamiseen toukokuussa 1919.
maaliskuun 12. päivän iltana 1920 Ehrhardtin prikaati aloitti toimintansa. Hän marssitti 5 000 miestään kahdentoista kilometrin päähän heidän sotilasparakeistaan Berliiniin. Puolustusministeri Gustav Noskella oli vain 2 000 miestä kapinallisia vastaan. Saksan armeijan johtajat kuitenkin kieltäytyivät kukistamasta kapinaa. Kenraali Hans von Seeckt ilmoitti hänelle ” Reichswehr ei tulita Reichswehria.”Noske otti yhteyttä poliisiin ja turvallisuusviranomaisiin, mutta nämä olivat itse liittyneet vallankaappaukseen. Hän sanoi: ”kaikki ovat hylänneet minut. Jäljelle jää vain itsemurha.”Noske ei kuitenkaan surmannut itseään, vaan pakeni Dresdeniin Friedrich Ebertin kanssa. Paikallinen sotapäällikkö, kenraali George Maercker kuitenkin kieltäytyi suojelemasta heitä ja he joutuivat matkustamaan Stuttgartiin.
kapteeni Herman Ehrhardt ei kohdannut vastarintaa, kun he ottivat ministeriöt haltuunsa ja julistivat uuden hallituksen, jota johti oikeistopoliitikko Wolfgang Kapp. Berliini oli vallattu Saksan Sosiaalidemokraattiselta hallitukselta. Ammattiyhdistysjohtajat eivät kuitenkaan hyväksyneet Kapp Putschia ja Carl Legien vaati yleislakon järjestämistä. Kuten kadonneen vallankumouksen (1982) kirjoittaja Chris Harman on huomauttanut: ”Vetoomuksella oli välitön vaikutus. Se sammui vallankaappauspäivänä lauantaina 13.maaliskuuta kello 11. Puoleenpäivään mennessä lakko oli jo alkanut. Sen vaikutukset voivat tuntua kaikkialla pääkaupungissa vuorokauden sisällä, vaikka on sunnuntai. Siellä ei kulkenut junia, ei sähköä eikä bensaa. Kapp antoi määräyksen, jossa uhkasi ampua lakkolaisia. Sillä ei ollut vaikutusta. Maanantaihin mennessä lakko oli levinnyt koko maahan – Ruhriin, Saksiin, Hampuriin, Bremeniin, Baijeriin, Thüringenin teollisuuskyliin, jopa Preussin maaseutukartanoihin.”
Louis L. Snyder on väittänyt: ”Lakko oli tehokas, koska ilman vettä, kaasua, sähköä ja kuljetuksia Berliini halvaantui.”Eräs Saksan kommunistisen puolueen (KPD) jäsen väitti:” keskitason rautatie -, posti -, vankila-ja oikeuslaitoksen työntekijät eivät ole kommunisteja, eikä heistä tule nopeasti sellaisia. Mutta ensimmäistä kertaa he taistelivat työväenluokan puolella.”Viisi päivää putsauksen alkamisen jälkeen Wolfgang Kapp ilmoitti eroavansa ja pakeni Ruotsiin.
Freikorps hajosi vuonna 1921 ja myöhemmin monet heistä liittyivät Sturm Abteilungiin (Myrskyosasto), Adolf Hitlerin yksityisarmeijaan.