ruumiillisen kurituksen alkuperä

siirtomaa-aikana puritaanien usko siihen, että Aadamin ja Eevan Perisynnit ovat luonnostaan saastuttaneet ihmiskunnan, sai aikuiset näkemään lapset pahan elementin saastuttamina, jotka oli pakko ajaa pois. Puritaanit uskoivat, että kaikki tottelemattomuus ja akateeminen virhe oli Saatanan työtä, ja lasten luontainen taipumus pahaan oli tuhottava kivun ja nöyryytyksen kautta. Ajatus siitä, että kärsimys voi korjata ei-toivotun käyttäytymisen, tuli perustavaksi institutionaaliselle suunnittelulle, oli se sitten jalkapanta, jossa vankeja näytettiin julkisesta hyväksikäytöstä tai kohotetut jakkarat ja pölkkypäät, joiden tarkoituksena oli korjata opiskelijoiden huono käytös tai tietämättömyys nöyryytyksen kautta. Uskottiin, että” vitsan säästäminen ” johti väistämättä lapsen hemmotteluun, joten läpsiminen, piiskaaminen ja ruoskiminen ymmärrettiin yleensä hyödyllisiksi kasvatusvälineiksi. Nämä uskomukset säilyivät. Niinkin myöhään kuin vuonna 1977 teoksessa Ingraham v. Wright, U. S. Korkein oikeus päätti, että selkäsauna ei rikkonut oppilaiden oikeuksia, ja pani merkille, että ruumiillista kuritusta käytettiin laajalti kurin ylläpitämiseksi opetusympäristössä. Ruumiillinen kuritus pysyi siellä laillisena-sen jälkeen yli 20 osavaltiossa.