kirjan viimeinen osa, joka sisältää mainitut luvut, on sekä ajatuksia herättävä että oivaltava. Nämä luvut käsittelevät LTCM: n (Long-Term Capital Management) alamäkeä sen huimista ajoista eksponentiaalisesti kasvavista voitoista, asiakaskunnasta ja osakekursseista. Kirjan tähän osioon kiteytyy systeemiset syyt, jotka sysäävät finanssikriisejä ja osakemarkkinoiden romahduksia ennakoitavalla toistumisella. Samaan aikaan kirjailija Lowenstein ottaa selvää siitä, miten yksittäiset yritykset ovat agentteja, jotka laukaisevat tällaisia kriisejä.
Roger Lowenstein valottaa sijoituspalveluyritysten konkurssin taustalla olevia inhimillisiä psykologisia tekijöitä. Kirjoittaja kyseenalaistaa kapitalistisen sanonnan ”ahneus on hyvä”. Useimpien rahoitusmarkkinoiden romahdusten taustalla on usein se vastenmielinen ja perusteeton historia, jossa sijoituspalveluyritykset ovat käyttäneet liikaa pääomaa. Liialliseen riskinottoon liittyy systeemiriskin laiminlyönti. Toisin sanoen, Koska useimmat pankit ja sijoituspalveluyritykset selviävät asiakkaiden ja asiakkaiden niille osoittaman luottamuksen perusteella, yhden yrityksen konkurssi johtaa koko toimialaa koskevaan epäluottamukseen. Syntyy joukkopaniikki, ja useimmat rahatoimet keskeisimpiä transaktioita lukuun ottamatta peruuntuvat, peruutetaan tai lykätään turvallisempiin aikoihin. Tällä on lamauttava vaikutus koko talouteen, sillä rahoitus on suurimman osan taloudellisesta toiminnasta ydin. Lowenstein moittii erityisesti LTCM: n johtoa sekä sen tovereita, jotka osoittivat samanlaista piittaamattomuutta järjestelmäriskeistä. Nämä yritykset eivät olleet huolissaan siitä, millaisia riskejä niiden toimet aiheuttivat taloudelle ja koko maalle. Lowenstein valittaa, miten tällainen yksityisen voiton tavoittelu on kirjoitettu kapitalistiseen järjestelmään.
LTCM: n toiminnan piittaamattomuutta kuvastaa se, että lainojen myöntämiselle ei ollut tiukkoja kriteerejä. Lainaehdot olivat lainanottajalle uskomattoman helpot. Tämän suuntauksen taustalla oli virheellinen käsitys siitä, että tällainen luotonanto olisi suhteellisen riskitöntä. Lisäksi Wall Streetin pankkiirien Maine neroina ja virtuooseina, joilla on rahaa, teki asiakkaista vähemmän tunnollisia.
keskuspankin roolia Lowenstein arvioi kriittisesti LTCM-fiaskon yhteydessä. Sen sijaan, että Fed olisi toiminut neutraalina ja irrallisena rahapolitiikan ajurina, se oli muokannut rooliaan holtittomien investointipankkien pelastajana. Tässä hengessä se järjesti 4 miljardin dollarin pelastussuunnitelman LTCM: n pelastamiseksi. Lowenstein suhtautuu paheksuvasti Fedin silloisen päällikön Alan Greenspanin tekemisiin.
viimeisessä luvussa Lowenstein pohtii mahdollisia ratkaisuja tällaisten konkurssien estämiseksi tulevaisuudessa. Hän korostaa sääntelyn merkitystä kapitalistisen talouden tunnusmerkeiksi muodostuneiden buumien, konkurssien, konkurssien ja romahdusten toistuvien syklien lieventämisessä. Hallituspäätä koskeva päätöksenteko ja yrityspäätä koskevat omistajaohjausstandardit on tehtävä vahvoiksi. Valitettavasti lyhyen aikavälin voitontavoittelu uhkaa olla suurempi kuin pitkän aikavälin huoli kestävyydestä tai varovaisuudesta on pakko ottaa takapakkia. Vaikka tällainen käytös on kirjoitettu yksityisten yritysten organisaatiokäyttäytymisen alaversioon, poliittisen luokan ei ole pakko olla juonittelemassa. Jos on olemassa yksi tärkeä neuvo, että kun nerous epäonnistui tarjouksissa poliitikoille, se on valtion sääntelyn pakottavuus rahoitustoiminnan suhteen.