Charlesin saarretusta sodanaikaisesta pääkaupungista Oxfordista, rojalistinen satiirikko John Taylor – nyt noin 60-vuotias, mutta kuitenkin yksi kuninkaan väsymättömimmistä kirjallisuuden puolustajista – antoi tuskanhuudon tästä hyökkäyksestä Englannin muinaisia tapoja vastaan. Kaikki ne” harmittomat urheilulajit”, joilla ihmiset olivat jo kauan viettäneet Kristuksen syntymää,” ovat nyt hävinneet ja jääneet pois käytöstä… ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan”, Taylor valitti pamfletissaan The Complament of Christmas, Ja”näin ovat huonon hallinnon iloiset lordit tukahduttaneet Westminsterin hullut lordit”.
Cromwell ja Joulu: BBC: n historia paljasti jakaa lyhyen oppaan ”kiellosta”
kesäkuussa 1647 parlamentti hyväksyi asetuksen, joka poisti joulupäivän juhlapäivänä ja juhlapäivänä. Vaikka Cromwell varmasti kannatti muuttoa ja sitä seuranneita lakeja, jotka määräsivät rangaistuksia niille, jotka jatkoivat joulunviettoa, hänellä ei näytä olleen suurta roolia kampanjan johtamisessa.
koko keskiajan joulupäivää olivat leimanneet erityiset jumalanpalvelukset ja mahtavat juhlat, joihin liittyi runsas alkoholinkäyttö. Seuraavina 12 päivänä jouluna nähtiin enemmän erikoispalveluksia urheilun, pelien ja enemmän syömisen ja juomisen ohella.
1600-luvun alkuun mennessä puritaanit ja muut lujat protestantit näkivät joulun ilonaiheet katolilaisuuden ei-toivottuina eloonjääneinä sekä kaikenlaisten syntien puolusteluna.
vallitsi yleinen, joskin vähemmistön näkemys, jonka mukaan joulun tulisi olla paastopäivä, joka olisi omistettu raittiille uskonnolliselle pohdiskelulle. Kuningas Kaarle I: n tappio sisällissodassa nosti ääriprotestantit valtaan, ja niinpä parlamentti hyväksyi joukon toimenpiteitä tämän kampanjan pakottamiseksi muihin.
laki oli syvästi epäsuosittu ja sitä pantiin täytäntöön vain satunnaisesti. Kun kuningas Kaarle II palasi valtaan vuonna 1660, yksi hänen ensimmäisistä teoistaan oli kumota kaikki Joulunvastaiset lait, mikä auttoi vaalimaan hänen imagoaan ”iloisena hallitsijana”.
miksi kansanedustajat sotivat jouluna?
joten miksi parlamentaarikot olivat päättäneet käydä sodan jouluna-ja miten ne, kuten Taylor, jotka olivat päättäneet puolustaa perinteisiä juhlia, taistelivat vastaan?
hyökkäyksellä joulujuhlaan oli syvät juuret. Kauan ennen sisällissodan alkua monia innokkaita protestantteja eli ’puritaaneja’ oli vaivannut sekä jouluna vietettyjen juhlien riehakas luonne että se, että nämä juhlat koettiin yhdistetyiksi vanhaan katoliseen uskoon. 1600-luvun alussa suurin osa englantilaisista Puritaaneista oli varautunut sietämään joulua. Presbyteeristen skottien noustua kapinaan Kaarle I: tä vastaan vuonna 1637 kaiken piti kuitenkin muuttua.
kauan ennen sisällissodan alkua monet innokkaat protestantit eli ’puritaanit’ olivat olleet levottomia sekä jouluna vietettyjen juhlien riehakkaan luonteen vuoksi.
Skotlannin Kirk, joka oli itse raivokkaasti protestantti, oli lakkauttanut joulun jo 1560-luvulla, ja vaikka Jaakko I oli onnistunut alustavasti palauttamaan juhla hänen pohjoisessa valtakunnassa vuonna 1617, se kiellettiin siellä jälleen sen jälkeen, kun hänen poikansa tappion skotit vuonna 1640.
tästä lähtien suhtautuminen englantilaisten puritaanien jouluun alkoi kovettua. Ja kun poliittiset jännitteet Kaarle I: n ja hänen vastustajiensa välillä parlamentissa kasvoivat vuoden 1641 aikana, niin kourallinen puritaaneja ääriliikkeitä otti asiakseen luopua joulun vietosta.
kuninkaan ja parlamentin välisen täysimittaisen sisällissodan puhjettua vuonna 1642 John Taylorista tuli yksi ensimmäisistä, jotka viittasivat painettuna radikaalien päätökseen jättää joulu. Vuonna satiirinen pamphlet julkaistu tammikuussa 1643 – pamphlet, joka oli selvästi tarkoitus vedota Laaja suosittu yleisö-Taylor edellyttäen hänen lukijoille tekstin Tub luento, joka, hän väitti, oli saarnannut, jonka jumalinen joiner, ryhmä Puritans at Watford ”on 25 joulukuun Viime, on joulupäivä”.
tässä kuvitteellisessa puheessa ’luennoitsija’ esitetään vakuuttamassa kuulijoilleen, että heidän ei tulisi ”kuvitella minua niin taikauskoiseksi, että hän tekisi mitään omaatuntoa… tästä päivästä, koska kirkko on määrännyt” pyhäksi pidoksi. ”Ei, Jumala varjelkoon minua olemasta niin epäpyhä”,’ luennoitsija ’ jatkaa,”pikemminkin se on heidän sokeutensa inhoaminen, joka on tuonut minut tänne tänä päivänä valistamaan teitä… annan teille ymmärtää, että joulun nimi on epäjumalanpalvelus ja epäpyhä, ja niin totisesti ovat ne koko 12 päivää, joina pahat tekevät päivittäin… uhrauksia mellakoinnille ja aistillisuudelle”.
tässä Taylor vihjaili lukijoilleen, että hurskaat parlamentaarikot ovat potentiaalinen uhka itse joululle. Kahdeksan kuukautta myöhemmin uhkauksesta oli tulossa aivan liian todellinen.
Kuuntele: Mark Stoyle vastaa kuuntelijan kyselyihin ja suosittuihin hakukyselyihin rojalistien ja parlamentaarikkojen välisestä konfliktista, joka painoi Britteinsaarilla 17. vuosisadan puolivälissä, tässä historyextra-podcastin jaksossa:
aloite
yksi parlamentin skotlantilaisten kanssa syyskuussa 1643 allekirjoittaman ”Solemn League and Covenant” – sopimuksen pykälistä totesi, että vastineeksi Skotlannin sotilaallisesta avusta kuningasta vastaan kansanedustajat varmistaisivat, että Englannin kirkon ”uskonpuhdistus” jatkuisi. Kuten Ronald Hutton on todennut, tämä lauseke rohkaisi uskonnollisia radikaaleja paikan päällä tarttumaan aloitteeseen ja hyökkäämään niitä perinteisen kirkollisen kalenterin näkökohtia vastaan, joista he eivät pitäneet.
kolme kuukautta myöhemmin joukko lontoolaisia puritaanikauppiaita avasi liikkeensä 25. joulukuuta osoittaakseen, etteivät he pitäneet tätä päivää mitenkään erilaisena kuin muita, kun taas useat lontoolaiset papit pitivät kirkkonsa ovet tiukasti suljettuina. Samaan aikaan moni kansanedustaja ilmaantui istumaan eduskuntataloon ja teki näin Oman halveksuntansa tavanomaista joululomaa kohtaan hyvin selväksi.
seuraavana vuonna – kun Joulupäivä sattui osumaan yhteen niistä kuukausittaisista paastopäivistä, joina parlamentin kannattajia kehotettiin rukoilemaan asiansa puolesta – kansanedustajat määräsivät, että paastopäivää ei ainoastaan ”vietettäisi” perinteisen juhlan sijasta, vaan myös että paastoa pidettäisiin ”juhlallisemmin nöyryytettynä, koska se saattaa palauttaa mieleen meidän syntimme ja esi-isiemme synnit, jotka ovat muuttaneet tämän juhlan Kristuksen muistoa teeskennellen hänen äärimmäiseksi unohtamisekseen, antamalla vapaus lihalliseen ja sensual delights”.
tammikuussa 1645 lyötiin lopullinen naula joulun arkkuun, kun eduskunta julkaisi uuden Jumalan julkista palvontaa koskevan hakemistonsa, radikaalin vaihtoehdon vakiintuneelle yhteisen rukouksen kirjalle, jossa ei viitattu jouluun lainkaan. Näin viitoitettiin tietä vuoden 1645′ joulunvastaiselle ’ -päivälle, jolloin Taylorin sanojen mukaan mies saattoi kulkea suoraan parlamenttihuoneiston läpi, eikä ”havainnut minkään pyhän päivän merkkiä tai merkkiä”.
kansanedustajat olivat lakkauttaneet Englannin rituaalivuoden huipun, ja joulun peruminen herätti valtavaa kansan mielipahaa – ei vain rojalistileirissä, vaan myös parlamentin hallitsemissa piireissä. Jo joulukuussa 1643 Lontoon kisällipojat nousivat väkivaltaiseen protestiin joulupäivänä avanneita kauppiaita vastaan ja erään ilahtuneen rojalistin sanoin ”pakottivat nämä rahanvaihtajat sulkemaan liikkeensä uudelleen”.
seuraavana vuonna esiintyi lisää tummia mutinoita. 24. joulukuuta 1644 erään parlamentaarikkomyönteisen uutislehtisen toimittaja ilmaisi tukensa kansanedustajien päätökselle suosia kuukausittaista paastoa perinteisen juhlan sijasta, mutta myönsi, että tavallinen kansa ”huutaa eduskunnalle” tämän seurauksena epäuskoisin huudoin ” mitä, ei pidä joulua? Tässä on uskonpuhdistus todellakin!”
monet tavalliset lontoolaiset osoittivat edelleen sitkeää päättäväisyyttä pitää joulun erityinen seuraavana vuonna, ja John Taylorin päätös kiiruhtaa painoon tähän aikaan hänen valituksellaan joulusta – teos, joka kantoi samaa nimeä kuin pamfletti, jossa kehotettiin viettämään innokkaasti keskitalven juhlaa, jonka hän oli julkaissut jo vuonna 1631-oli selvästi motivoitunut halusta lietsoa kansan mielipahaa parlamentin johtoa vastaan sekä tehdä nopeasti voittoa sen köyhyydestä kärsivälle kirjailijalle.
kuinka pitkälle Taylor onnistui näissä tavoitteissa, on mahdotonta sanoa, mutta hänen satiirinsa synnytti nopeasti parlamentaarisen vastasatiirin nimeltä The Arraignment, Conviction and Wangening of Christmas. Julkaistu tammikuussa 1646, tämä julkaisu otti suurta iloa sekoittaa Taylor itse symbolinen luonne ”old Christmas Day”, jonka persoona royalist kirjailija oli omaksunut omissa aiemmissa pamfletit. Eräässä kappaleessa Taylor / ’old Christmas Day’ -jota tässä kuvaillaan ”vanhaksi, vanhaksi, hyvin vanhaksi harmaapartaiseksi herrasmieheksi” – esitetään istumassa alakuloisena keskellä kuninkaan kutistuvia alueita, samalla kun hän epätoivoisesti kehottaa: ”kaikki te, jotka koskaan ajattelette näkevänne joulun uudelleen, pitäkää minusta kiinni nyt!”
kaikki rojalistien viipyvät toiveet siitä, että yleinen viha joulun lakkauttamista kohtaan voisi jotenkin muuttaa heidän sotilaallisen omaisuutensa, oli pian kumottava. Alkuvuonna 1646 Kaarle I: n jäljellä olevat kenttäjoukot sulivat pois lähes yhtä nopeasti kuin talven lumet ja huhtikuuhun mennessä peli oli selvästi kuninkaan hallussa. Aikalaisballadin loppusäkeessä synkkä rojalistikirjailija esitti, että kuninkaan asian kaatuminen oli sinetöinyt itse joulun kohtalon, huomauttaen: ”lopuksi kerron teille uutisen, joka on oikein, että joulu kuoli Nasebyn taistelussa.”
asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia, sillä vaikka kuninkaan armeijat oli lyöty pellolta ja hän itse oli joutunut vihollistensa käsiin, useimmat englantilaiset pitivät edelleen kiinni perinteisistä Joulutavoistaan. Kansan kiintymys vanhoihin juhlallisuuksiin oli tosiaan niin voimakas, että sodanjälkeisenä aikana esiintyi useita joulumielenosoituksia. Esimerkiksi joulukuussa 1646 Bury St Edmundsissa joukko nuoria miehiä uhkasi paikallisia kauppiaita, jotka olivat uskaltaneet avata kauppansa joulupäivänä, ja kaupungin tuomarit hajottivat heidät vasta verisen nujakan jälkeen.
Joulumellakat
pahempaa oli seurata vuonna 1647-siitä huolimatta, että samana vuonna 10.kesäkuuta eduskunta antoi säädöksen, jossa joulun vietto julistettiin rangaistavaksi rikokseksi. 25. joulukuuta 1647 Buryssa oli lisää ongelmia, ja Joulumielenosoituksia oli myös Norwichissa ja Ipswichissä. Ipswichin mellakan aikana ilmoitettiin, että ”joulu” – niminen mielenosoittaja surmattiin-kuolonuhri, jota voidaan tietenkin pitää runsaasti symbolisena tavalle, jolla parlamentti oli ”tappanut” itse joulun.
Lontoossa joukko oppipoikia kokoontui joulupäivänä Cornhilliin, ja siellä ”auktoriteetista huolimatta he pystyttivät Hollyn ja Muratin” julkisen vesijohdon huipuille. Kun ylipormestari lähetti joitakin upseereita ”vetämään alas nämä köntykset”, oppipojat vastustivat heitä ja pakottivat pormestarin ryntäämään paikalle sotilasjoukon kanssa ja hajottamaan mielenosoituksen voimakeinoin.
kaikista pahimmat levottomuudet tapahtuivat Canterburyssa, jossa mielenosoittajien joukko murskasi ensin joulupäivänä avatut kaupat ja jatkoi sitten valtaamistaan koko kaupungissa. Tämä mellakka oli osaltaan pohjustamassa Kentissä vuonna 1648 alkanutta suurta kapinaa, joka itsessään oli osa ”toista sisällissotaa” – hajanaisia nousuja parlamenttia ja kuningasta vastaan, jotka Fairfax ja Cromwell onnistuivat tukahduttamaan vain hyvin vaivoin.
parlamentin voitettua toisen sisällissodan ja Kaarle I: n teloitettua vuonna 1649 joulun puolesta järjestetyt mielenosoitukset harvenivat. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että monet ihmiset jatkoivat joulua yksityisesti, ja hänen pamflet The Vindication of Christmas (1652), väsymätön John Taylor edellyttäen vilkas muotokuva siitä, miten, hän väitti, vanhan joulun juhlat olivat edelleen pidetään jopa maanviljelijät Devon.
viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että ajan kuluessa joulua käytännössä lakkasi viettämästä suuressa osassa kirkkoja. Oli vähintäänkin ironista, että vaikka jumaliset eivät olleet onnistuneet tukahduttamaan maallisia joulujuhlia, jotka olivat vaivanneet heitä niin kauan, he olivat onnistuneet lopettamaan uskonnollisen joulunvieton!
Cromwellin asetuttua lordiprotektoriksi vuonna 1653 joulun vietto jäi edelleen kielletyksi. Vaikka hän ei ollutkaan itse vastuussa ”joulun peruuttamisesta”, on selvää, että sekä Cromwell että muut hänen hallintonsa vanhemmat jäsenet olivat kiellon takana ja hoitivat usein hallituksen asioita 25.joulukuuta ikään kuin se olisi aivan tavallinen päivä.
vasta monarkian palauttamisen myötä vuonna 1660 ”vanha Joulupäivä” palautettiin lopullisesti kylmästä, laajalle kansan iloksi. John Taylor oli kuollut joitakin vuosia aiemmin, mutta jos hän olisi voinut aavistaa, että kaksi vuosisataa myöhemmin Charles Dickens olisi toistamassa roolia, jonka Taylor oli tehnyt omakseen – että äänitorvi ”todellinen joulun henki” – ja että puolitoista vuosisataa myöhemmin vielä, joulun vietto olisi pysynyt kaikkialla Englannissa ja Walesissa kuin koskaan, hän olisi epäilemättä tuntenut, että hänen työnsä oli ollut kannattavaa.
joulun puolustajat olivat selvinneet myrskystä.
Mark Stoyle on historian professori Southamptonin yliopistossa. Hänen kirjansa, prinssi Rupertin Koiran Musta legenda, on julkaissut University of Exeter Press
juttu on julkaistu ensimmäisen kerran BBC History Magazinen joulunumerossa 2011