1971 war against Pakistan: The making of Indian victory
by Lt Gen (retd) Syed Ata Hasnain| Published: 29th November 2021 12:15 AM
kun lähestymme Pakistanin viheliäisen antautumisen 50-vuotispäivää Intian armeijalle 16.joulukuuta 1971, se tekee tunteikkaan hetken historiassa nyky-Intiasta. Suuressa osassa Intiaa ei ole mitään käsitystä siitä, mikä tuon voiton takana oli. Kirjoitan tämän aikana, jolloin juhlitaan historian merkkipaalua, ja siksi sen pitäisi auttaa lisäämään uteliaisuutta historiallista tapahtumaa kohtaan useampien eteläaasialaisten keskuudessa.
maaliskuussa 1971 kaksi tapahtumaa aiheutti kriisin Pakistanissa, tarkemmin sanottuna sen itäsiivessä. Ensin Bengalinlahdella marraskuussa 1970 riehunut valtava syklonimyrsky Bhola oli tuhonnut Itä-Pakistania tappaen puoli miljoonaa ihmistä. Pakistanin hallituksen vastaus oli niin viivyttelevä, riittämätön ja tunteeton, että se suututti jo kuohuvat bengalit suunnattomasti. Heillä oli erimielisyytensä Urdunkielisten Länsi-pakistanilaisten kanssa, jotka eivät arvostaneet Bengalilaista alinationalismia; jälkimmäinen perustui kulttuuriin eikä uskoon. Tätä seurasivat parlamenttivaalit, joiden tuloksena sheikki Mujibur Rahmanin johtama Itä-Pakistanin Awami-liitto rymisi kotiin vaatimaan oikeutta Pakistanin hallituksen muodostamiseen. Zulfiqar Bhutto (kaukainen toinen) tai Yahya Khan, irstas armeijan päällikkö ja presidentti, eivät voineet kuvitella Pakistania, jota hallitsisi bengalilainen johtaja. Kaksikymmentäneljä vuotta rakentuneet tunteet ja kaikki romahti tapahtumien ryöppyäessä käsistä, mikä johti pattitilanteeseen Pakistanin armeijan ja Bengalin intellektuellien välillä. Pakistanin armeija osoitti kykenemättömyytensä strategiseen ajatteluun, jota riivasi Intian asevoimien aliarviointi ja Intian johdon strategiset näkymät.
kun Pakistanin armeijan lähes kansanmurha alkoi maaliskuun lopulla 1971, siitä ei ollut käytännössä paluuta. Pakistan tukeutui Kiinan ja Yhdysvaltojen tasoituskykyyn, koska se oli toiminut yhteyspaikkana maiden suhteiden edistämisessä. Juuri Neuvostoliiton vankkumaton tuki Intialle antoi johtajallemme joustavuutta hoitaa tilanne. Myöhemmin Indo-Neuvostoliiton rauhan, ystävyyden ja yhteistyön sopimus auttoi torjumaan Kiinan uhan ja rajoitti Yhdysvaltain pyrkimyksiä pakottaa Intia seitsemännen laivaston ja USS Enterprisen siirrolla Bengalinlahdelle.
kenraali (myöhemmin Sotamarsalkka) Sam Manekshaw ’ n strateginen sotilaallinen neuvo pääministeri Indira Gandhille, josta kokenut Intialaisdiplomaatti Chandrashekhar Dasgupta nyt tarpeettomasti kiisteli, oli sekä pragmaattinen että käytännöllinen. Manekshaw neuvoi, että Intian on viivytettävä sotaan lähtemistä Pakistanin kanssa, koska huhti-Heinäkuu ei ollut edullisin vuodenaika. Kiinalaiset voisivat puuttua tilanteeseen pohjoisrajoilla ja auttaa Pakistania. Punjabin ja Rajasthanin seisova sato tuhoutuisi kokonaan panssarivaunuilla, kun käytäisiin taktisia taisteluita, jotka johtaisivat ruokakriisiin. Lisäksi Manekshaw koki tarvitsevansa aikaa saadakseen logistiikan kuntoon suunnittelemiaan työntöjä varten, jos aiomme lähteä hyökkäykseen ja myös paikata vakavia puutteita varusteissa ja ammuksissa. Joidenkin poliittisten ja byrokraattisten henkilöiden mielestä Manekshaw ’ n neuvo oli myöhemmin ihmeellisesti kerrottu tarina hänen raconteur-taitojensa vuoksi. Tässä kohtaa vaivautumatta kysyisi aina nöyrästi, olisiko joku muu kuin Puolustusvoimien päällikkö voinut antaa aitoja neuvoja, jotka perustuisivat todelliseen kuvaan voimatasoista, varusteprofiilista ja logistiikasta. Siitä, että pääministeri Indira Gandhi teki lopullisen päätöksen operaatioiden lykkäämisestä ja paremman valmiuden odottamisesta, ei voi koskaan olla epäilystäkään, mutta Manekshaw ’ lta ei voida myöskään ottaa pois neuvon myöntämistä.
tiedetään vain vähän, että Islamabadin alkuperäinen strategia Intian armeijan nopeiden hyökkäysten vastapainoksi Itä-Pakistaniin perustui hyvin peruslähtökohtaan: ”Itä-Pakistanin puolustus on Länsi-Pakistanissa”. Merkittävä Pakistanilainen analyytikko ja kirjailija Lt Gen Atiqur Rehman toteaa, että jos tämä olisi strategia, Itä-Pakistaniin ei olisi pitänyt lähettää enempää joukkoja ja Intian olisi pitänyt sitoutua länteen, mikä olisi pakottanut sen jarruttamaan operaatioita idässä. On kuitenkin muistettava, että sodan syttyminen ei ollut äkillistä vaan etenevää. Islamabadin ei ollut helppo jättää Itäistä siipeään puolustamatta, kun valmistelut olivat käynnissä, odottaen Pakistanin armeijan suurhyökkäystä lännestä. Itse sodan aikana ei tapahtunut mitään keskitettyä pyrkimystä syvempään työntöön Intian sydänmaille; ehkä Pakistan tunsi itsensä lyödyksi heti sodan alussa. Intian laivaston merisaarto Karachin saartamiseksi johti psykologiseen vaikutukseen, joka johti pakistanilaiseen ajatusmaailmaan. Intian ilmavoimien kyky hallita ilmatilaa idässä ja hillitä Pakistanin ilmavoimien uhkaa lännessä tarjosi maajoukoille joustavuutta suunnitella ja toteuttaa operaationsa kohtuullisin rangaistuksin.
yksi tärkeimmistä syistä Intian nopeaan ja jylisevään voittoon oli poliittisten tavoitteiden järkevä artikulointi, josta sotilaalliset tavoitteet oli irrotettu. Yleensä tämä on yksi haastavimmista tehtävistä ennen strategisen ja operatiivisen henkilöstön korkeimpia tasoja. Poliittis-sotilaallinen tavoite, joka nousi tärkeimmäksi viitearvoksi, oli aikatekijä; sen oli oltava pienin, jotta minkäänlaiset väliintulot voitaisiin estää. Lännessä oli taisteltava pitävä hyökkäyspuolustus pakistanilaisten suurisuuntaisten hyökkäysaikeiden vastapainoksi. Itä-Pakistanissa oli vallattava tarpeeksi alueita, jotta 10 miljoonaa pakolaista voitiin palauttaa ja Bangladeshin väliaikainen hallitus pystyttää heidän alueelleen. Oli käynnistettävä nopeita operaatioita, jotta rajatut sotilaalliset tavoitteet saataisiin mahdollisimman nopeasti haltuun. Epäilys, joka jää aina ja antaa tilaa analyysille, on se, oliko Dacca ensisijainen tavoite vai ”olla valmis” sellainen, johon olisi puututtava, jos olosuhteet olisivat oikeat. On oikein, että daccan kiinnioton arvostusta olisi pitänyt pitää pitkään kestäneenä asiana, jos pakistanilaiset taistelivat mahdollisuuksiensa puolesta. Heidän psykologinen ja fyysinen antautumisensa ja hengen mukaan eläminen ’uuden päivän taistelemiseksi’ johti Intian liittymiseen Daccaan alle 14 päivässä. Sen mahdollisti myös eniten Kiinan 4 armeijakunnan kenraaliluutnantti Sagat Singhin epätavanomaiset operaatiot. Hän suunnitteli ja varmisti Meghnan ylityksen helibornen pataljoonalla ja mahdollisti siten 101. Viestivyöhykkeen alueen saapumisen ensimmäisenä Daccan kynnykselle.
kenraaliluutnantti Syed Ata Hasnain (Retd)
entinen komentaja, Srinagarin 15 armeijakunta. Nykyinen kansleri, Kashmirin Keskusyliopisto